maanantai 9. marraskuuta 2015

Elämästä: Päin mäntyä vai seikkailua?

Minulta on usein kysytty, kuinka ihmeessä jaksamme aina vääntäytyä johonkin pöpelikköön tai reissuun. Pitkä historia meillä on ja niitä ylämäkiä ja alamäkiä ihan kiitettävästi niin hyvässä kuin pahassakin.....

Osa retkistä on mennyt ihan päin mäntyä ja olen huokaissut helpotuksesta, kun olen kotioven saanut auki ja vaikkapa survonut koneen täyteen vaatteita. Vatsatauti telttaretkellä ei ole aina mukavin juttu. Eipä se ole sitä kotioloissakaan. Ja kotioloissakin tapahtuu usein enemmän kuin tarpeeksi.

Kirjoitin joskus blogin aloitusaikana, että olemme porukka jolle vaan sattuu ja tapahtuu. Sitä joku viisas kutsuu ehkä ruuhkavuosiksi? Joku viisas sukulainen taas saattaisi sanoa, että elämästämme voisi kirjoittaa hyvin bestsellerin. Hyllyt myytäisiin kuulemma loppuun samantien. 

Nyt on kyllä ollut oikeasti hirveän rauhallista. Ainakin meidän kotiseinien sisäpuolella. Toki arjen kuljetusrumba vie voimia. Energiaa riittää kuitenkin silloin tällöin pikku retkiinkin. Muutama vuosi sitten metsään teki mieli mennä korkeintaan karjumaan suoraa huutoa, sen verran säpäkkää oli arki korvatulehduskierteisten pikkuvekaroiden kanssa, reissuleskenä usein. 

Huumori on kuitenkin auttanut ja sitä on revitty sitten siinä tiukimmassakin tilanteessa. Tämä on omistettu huumorintajuiselle puolisolleni ja kaikille ruuhkavuosia eläville - lämmöllä. Itse asiassa ajattelin kirjoittaa tämän jo eilen, isänpäivänä. Oli kuitenkin muuta tekemistä.

Yhteistä historiaa meillä on rapiat kaksikymmentä vuotta (24?) ja merkkipäivät olivat joitakin vuosia sitten päiviä, jolloin meni päin metsää...Ihan kirjaimellisesti.

Esikoisen synnyttyä yli 18 vuotta sitten nuorimies - Oulunsalon Tarzaniksikin kutsuttu - karjui elämänsä ensimmäiset kuukaudet suoraa huutoa. Koliikiksi joku viisas sitä kutsuu. Meillä kiertää isännän suonissa vähän pellepelottoman verta ja häntä saan kiittää siitä, että edes jollain tavalla sain nukuttua esikoisemme ensimmäisten kuukausien aikana. Näppärä nuori isukki rakensi nimittäin neuvolasta lainassa olleesta sähköisestä rintapumpusta ja sitteristä sekä vaununkopasta kätevän kehdon. jolla huutavaa lasta liekutettin. Ja lapsihan nukahti. Isäntä pystyi siinä moottorin metelissä nukkumaan ja hän jalalla aina potkaisi pumpun kauemmaksi kun sitteriin viritetty naru löystyi ja huuto alkoi. Meikäläinen yritti nukkua huonolla menestyksellä makkarissa korvatulpat syvällä korvissa. No pumppuhan jouduttiin kuitenkin palauttamaan seuraavalle käyttäjälle ja itku siinä meinasi nuorella parilla päästä. Veivät pumpunkin, mutta eivät lasta.

Esikoisen vauva-aikaan liittyy myös toinen muisto. Hirveän huonosti tosiaan nukuttiin. Ja tuore isukki kuljetti aina unohtuvia avaimia riimussa vyöllä. Retkeilystä oltiin silloinkin innostuneita ja pandansilmäisenä ensimmäisenä äitienpäivänä etsimme yhden kivan retkipaikan sijaintia. Minä seisoin vanhan Fiiatin ja karttataulun välissä ulkona. Hetken päästä kiskoin jalkaa Fiiatin ja karttataulun välistä pois - mies oli loikannut autosta ja unohtanut avainriimun - avain katkesi lukkoon ja auto starttasi päälleni- - polvi meni aika pahasti sököksi. No se retki jäi sillä kertaa ja vietimme ensimmäisen äitienpäivän retkellä Oyssissa ja useampi hoitaja halusi kuulla tarinan. Nauroivat vielä. 

Sitten oli muutama rauhallisempi vuosi. Taukoa lastensaannissa oli myös. Esikoinen oli tosi rauhallinen kaveri koliikista päästyään ja Briteissäkin välillä asuttiin pari vuotta. Retkeilimme ympäri saarivaltakuntaa ja nukuimme hyvyilevän lapsen kanssa teltassa useita viikonloppuja ja pitempiäkin aikoja. Kävimme myös ensimmäisen reissumme Islannissa ja yövyimme siellä niinikään teltassa. Kerron Islannin reissuistamme myöhemmin, ehkä....

No junnukaarti - lapset nro 2,3 ja 4 syntyivät sitten Suomeen palattuamme neljän vuoden sisällä koko trio. Ihan järjetöntä touhua. Ei tosiaan paljon metsäreissut huvittaneet. Jokaisena hääpäivänä viriteltiin kyllä isännän kanssa naureskellen Facebook- sivulle viinilasit hääpäiväkuvaan. Kuvastahan ei välittynyt se maanjäristyksen lailla tömistelevä lapsilauma tai hetki aiemmin selvitetty katastrofi. Hääpäivä oli saavutus ja on vieläkin. Jokaiselle meistä. Vuosi kerrallaan mentiin kohti seesteisempää arkea. Ehkä vielä voisimme matkustaa ja reissata myös tai arki olisi siedettävää? Kokeilimme kyllä muutamaa järjetöntä työlomaa (silloin lanseerattu termi meillä) pikkulasten kanssa. Yksi Brittilän reissu kahden alle kolmivuotiaan kanssa ja kyllä oli nätit vessat Harrodsilla. ... Lastenkantorinkan olisin omalta osaltani voinut polkea vaikka suohon. Ihaillen nostan hattua, kun joku ihan taaperoiden kanssa metsässä tulee vastaan. Meikäläisen hermoilla ei sitä tehty.

Juhlapäivien aattona sai aina pistää kädet ristiin, taas voi tapahtua.... Nuorimmaisen yksivuotispäivää edeltävänä iltana joku pikkuapinamme oli vedellyt pöntöstä alas vähän isompaa tavaraa ja talon pääviemäri meni tukkoon. Isäntä - tee se itse mies tosiaan- halusi aukoa viemärin itse. Sehän sujuikin siihen asti hyvin, kunnes viemärivesi (joo, kyllä viemärissähän on vettä, Not!!!!) nousi ihan tolkuttomasti kylppärissä ja minä huutelin, että josko ihan firma kutsuttais paikalle... No siinä vaiheessa, kun se viemärivesi sitten nousi vaatehuoneessa puoliväliin ja haisevia kenkiä (kaikki kengät meni) kannettiin terassille, kutsuttiin ammatilainen myös paikalle. No sille yölle siivottiin vielä talo ja mies leipasi komean kakun eikä kukaan vieraista arvannut edellisen yön tapahtumia. Siitä lähtien on työnjako pelannut ihan älyttömän hyvin meillä. Minä siivoan ja mies leipoo. 

Meillä kävi palokuntakin kerran pyörähtämässä....ja poliisi. Keitettiin vähän iltateetä. Meillä oli tapana lasten nukahdettua pistää teevesi kiehumaan. Traditio loppui ilmeisesti tuohon tapahtumaan, sillä teetä ei olla juuri iltasin keitelty. Istuttiin silloin katsomassa telkkaria - minä viimeisillään raskaana ja teevesi porisi iloisesti liedellä. No hetken päästä palohälyttimet huusivat ja keittiöstä tuli paksu savu. Lieden vieressä oleva pannumyssy oli kaatunut liedelle. Lieskat löivät metriä ja minä evakuoin lapset. Isäntä sammutti palon sammutuspeitteellä ja sai palokunnalta kiitosta. Vähän shokissa hän oli, sillä yön tunteina kävimme keskustelun siitä, pitääkö palokunta kutsua paikalle. Palolaitoksella varmaan ajateltiin, että kännissä siellä tolskataan ja lähettivät poliisinkin perään. Mutta palokunta kannattaa aina kutsua, muuten palovakuutus ei korvaa....

Niin, että on ollut hetkiä jolloin ei oo retkeily pahemmin mielessä käynyt. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja nyt on taas tosi kiva mennä. Tämän kesän pitkä Euroopan reissukin hyvin sopuisasti. ja ilman suurempia kommelluksia. Yöunet ovat palautuneet ja pikkulapsiaika onnellisesti takana. Toivottavasti vielä monta vuotta saadaan viritellä hääpäivän viinilasit johonkin kannonnokkaan ällöstatuspäivitykseen ja muutenkin. Ota pöntön reunasta vain tukeva ote, jos oksettaa....Ei me romantikkoja olla! Hyvåä eilistä isänpäivää ja miehelleni Hyvää Syntymäpäivää! Elämä on Seikkailu kun  sen Oikein Oivaltaa!












Ei kommentteja: