Muutin otsakkeen näille teksteille. En tiijä, satuikko huomaamaan. Ei haittaa, mää kerron. Mää vielä ainaki kerran sanon, että lue näitä silleen suodattaen. Jooko?
Eilen kävin muutaman ystävän kanssa hirveen kivvaa pöytäkeskustelua muun muassa sosiaalisesta mediasta. Allekirjoittanut on ja on ollut naamakirja-aktiivi. Liityin moiseen lasten ollessa pieniä. Niihin aikoihin en päivittänyt naamakirjaa juurikaan.
Tässä yks päivä - ehkä vuosi sitten - hoksasin että mun päivitykset johtuu siitä, että on vaan hirveen mukava kirjoittaa. Sitte hoksasin, että ihmiset ei ehkä jaksa lukkee kirjotuksia naamakirjasta. Tai mää pakotan niitä lukkeen kaikenmaailman turhanpäiväisyyksiä. Siis oikeesti lähes kaikkihan lukkee naamakirjaa. Kaikki jotka sattuu siihen kuulumaan. Vähintään kerran päivässä. Mulla on semmonen systeemi: työviikolla vilikasen aamulla ja illalla sitte tilanteen mukkaan. Ylleensä oon kerran päivässä rävväyttäny jonku kuvan sinne. Ja oon pitänyt huolen siitä, että kuva on kaunis. Niinhän sitä proffiilia luuvaan :) Ja naamakirja kaveripyyntöjä mää en oo itte ennää vuosiin lähettäny. Mää en muista, mikä periaate mulla siihen oli.
Ostin ensimmäisen älykännykän vasta vuosi sitten. Ja samana vuonna oon sattuneesta syystä joutunu ostaan jo kolome. Ei voi olla mikkään kaupan kallein malli luonnollisesti. Kotiäippävuosina kalastin kännykkää vessanpöntöstä, kalakeitosta ja sohvan raosta. Älykännykkä on sitte taas päässy kastumaan teknisten takkien taskussa tai hukkunu seikkailuihin.
Jossain oli joskus esitelty naamakirjan kymmenen ärsyttävintä päivitystä. Huusin "Hep" joka toisen typpiluokituksen kohalla. Sitte rupesin aatteleen, että taijan pistää plokin pystyyn. Multa on kysytty tosi monesti, että onko plokin perustaminen heleppoo. Voin kertoo, että on. Mää nostin tämän pystyyn viime kesänä yhessä yössä ja iliman It-tukkee. Siis se on heleppoo. Aika moni on miettiny, että tulleekko näihin sitä ärsyttävvää pallautetta. Semmosta että, mitä nääki siinä oikein leventelet. Sana on vappaa, mää oikeen ootan niitä ärsy- kommentteja. Kommentteja kiitos!
Mulla on tällä hetkellä ongelma. Mun blogipäivitykset liittyvät ylleensä johonkin pöpelikköretkeen tai sitte kirjotan mun toisessa plokissa Lasikuitulaatikko-retki meijän Euroopan reissusta. Se etenee hittaasti se teksti. Kun se on valamis, rävväytän sen Caravan-yhistyksen sivvuille vähintäänkin tai kauppaan Caravan-lehdelle. Siite me voijaan vaan lipitellä smoothieita jossain lämpimässä eikä kummallakkaan oo kiirettä töihin. Tällä hetkellä en luo pöpelikkö- päivityksiä. Mää panttaan niitä muuhun tarkotukseen. Siis vaikka joka toinen päivä puskaan vilahettaanki, tekstiä en julukase. Ja ku panttaa, ongelmahan siitä tullee. Ummetus. Niimpä mää kehittelen tätä elämästä-osiota. Pitäsköhän tää rävväyttää tää irrallisena plokina vaikka Kodin Kuvalehden sivvuille?
Tiijä häntä, naamakirjaan mää tän ainakin linkitän. Sitte voi maijat ja panut lukkee sen, eikä niitten tarvi ääneen tunnustaa, että ne lukkee sen. Vaikka ne kuitenki lukkee. Reality-telekkarisarjaan me ei mennä. Voin lohuttaa. Joku sukulainen vois kyllä sannoo, että nauhuri päälle vaan ja ois telekkarin paras reality-sarja ikinä. Ei vain kehtaa. Eikä ees halua. Haluan itte hallinnoija näitä juttuja. Kerron tasan tarkkaan, mitä itte haluan. Meitä kerran pyyvettiin yhen parisuhekurssin jäläkeen telekkarisarja-projektin kehittellyyn mukkaan. Silleen, että ois pitäny essiintyä. No eihän me lähetty, telekkari leventää ja säkkihän sitä päähän pitäs vetästä.
Mitä mää sitte naamakirjassa oikeen huutelen? Ylleensä jottain pöpelikköretkiä. Ja silleen niinku tasan tarkkaan tietenkin huolehin tai huolehittaan, että illuusiot on kohillaan. Vaikka ois posket täynnä hyttysiä. Kauniita kuvia ja hymmyileviä ihmisiä. Ollaan me muutama apinalookkiki pistetty. Proffiilikuvia en oikein jaksa vaihella. Jokkainen +30 ihiminenhän tietää, että siinä pittää ihan muutama kuva räpsii, jotta tullee semmonen nätti kuva. On naamakirjassa ihimisiä, jotka julukasee mielellään naamakuvia. Musta se on ok. Varsinkin, jos on joku jippo, miksi sitä juttuu tekkee.
Mulla mies ehotti yks päivä, että mää voisin vaihtaa proffiilikuvaksi semmosen belfien. Meillä on semmosia tosi monta. Tietenki niissä on vaatteet päällä. Älä ees muuta luule. Mies on ottanu ne semmosissa tilanteissa jossa meikä on pyllättäny kuvata jottain horsmaa. En mää semmosta vaiha, en tietenkään.
Mää pistin tälle aamulle ensimmäisenä tuon otsakkeen. Mulla oli joku kuningasajatus, josta kirjotan. Niin se tais liittyy niihin naamakirja- pävityksiin. Päivitän tosi paljon mun lapsista. Oli muistaakseni ärsyttävyys-päivitys luokituksessa ykkösenä. Kehua retostaa nyt lasten tekemisillä. Mää oon aatellu tän homman monelta kantilta. Mää pijän nyrkkisääntönä lasten kohtaamisessa sitä, että pitäs aina muistaa ajatella, että kysseinen laps on lapsen äitin ja isin kallein. Siis jos joskus satun kohtaamaan ihan ventovieraan mukelon. Ylleensä lapsen kanssa oleminen alakaa sujjuu, ku läytää siitä jonku semmosen puolen josta tykkää. Mää opin tän itteäni viisaimmilta. Toimii.
Mää paljastan nyt, että meijän toiseksi vanhin lapsi oli meistä hirveen rasittava semmosena alle nelivuotiaana. Se oli ihan järkyttävän vilikas ja puri ihan pienenä kaikkee, muaki. Mää olin ihan purtu ja syöty. Mää vässyin siihen muksuun aina joskus. Me molemmat väsyttiin. Mutta me vaihettiin vahtivuoroa aina. Ja tyttö on hirveen rasittava aamusin. Kouluaamuina. Se ei millään taho ehtii kouluun ja Wilima-rekisteri on pitkä.
Poika ku postimies - se on aina sitte ollu maailman helepoin tappaus. Kaikki ne on yhtä rakkaita ja mää postaan niitten kuvvii aina ku halluun. Väillä nuilla nuoremmilla tukka hapsottaaki kuvassa tai on kolomen päivän ruokalista puserossa. Poika ku postimies taas on kasvanu jo tosi isoksi. Se on hirveen fiksu ja kommee. Oottehan muutki huomanneet? Siihen on varmasti hypänny Höyhtyän postipojan geenit. Esikoisellaki hapsotti tukka aina pienenä ja se oli hirveen ujo alakoulussa. Oikia nössö.
Nyt se oli omien sanojensa mukkaan panostanu lukion ruotsin kurssin palauteosioon. Se pelekäs, että ruotti ei mee läpi ja oli kehunu vähintäänki kokkeen mittasessa palautekirjoitelmassaan, kuinka ruottin tunnit oli mukavii, vaikka tulosten perusteella näyttäs, että hän inhois ruottii. No viimenen kurssi oli menny läpi ja opettaja oli sanonu, että näkkee kuka on kirjottanu ällän äikästä. Ja äiti pääs taas kehua retostaan. Eikö oo ällöö? Poika ku postimies.
Tiijä häntä, naamakirjaan mää tän ainakin linkitän. Sitte voi maijat ja panut lukkee sen, eikä niitten tarvi ääneen tunnustaa, että ne lukkee sen. Vaikka ne kuitenki lukkee. Reality-telekkarisarjaan me ei mennä. Voin lohuttaa. Joku sukulainen vois kyllä sannoo, että nauhuri päälle vaan ja ois telekkarin paras reality-sarja ikinä. Ei vain kehtaa. Eikä ees halua. Haluan itte hallinnoija näitä juttuja. Kerron tasan tarkkaan, mitä itte haluan. Meitä kerran pyyvettiin yhen parisuhekurssin jäläkeen telekkarisarja-projektin kehittellyyn mukkaan. Silleen, että ois pitäny essiintyä. No eihän me lähetty, telekkari leventää ja säkkihän sitä päähän pitäs vetästä.
Mitä mää sitte naamakirjassa oikeen huutelen? Ylleensä jottain pöpelikköretkiä. Ja silleen niinku tasan tarkkaan tietenkin huolehin tai huolehittaan, että illuusiot on kohillaan. Vaikka ois posket täynnä hyttysiä. Kauniita kuvia ja hymmyileviä ihmisiä. Ollaan me muutama apinalookkiki pistetty. Proffiilikuvia en oikein jaksa vaihella. Jokkainen +30 ihiminenhän tietää, että siinä pittää ihan muutama kuva räpsii, jotta tullee semmonen nätti kuva. On naamakirjassa ihimisiä, jotka julukasee mielellään naamakuvia. Musta se on ok. Varsinkin, jos on joku jippo, miksi sitä juttuu tekkee.
Mulla mies ehotti yks päivä, että mää voisin vaihtaa proffiilikuvaksi semmosen belfien. Meillä on semmosia tosi monta. Tietenki niissä on vaatteet päällä. Älä ees muuta luule. Mies on ottanu ne semmosissa tilanteissa jossa meikä on pyllättäny kuvata jottain horsmaa. En mää semmosta vaiha, en tietenkään.
Mää pistin tälle aamulle ensimmäisenä tuon otsakkeen. Mulla oli joku kuningasajatus, josta kirjotan. Niin se tais liittyy niihin naamakirja- pävityksiin. Päivitän tosi paljon mun lapsista. Oli muistaakseni ärsyttävyys-päivitys luokituksessa ykkösenä. Kehua retostaa nyt lasten tekemisillä. Mää oon aatellu tän homman monelta kantilta. Mää pijän nyrkkisääntönä lasten kohtaamisessa sitä, että pitäs aina muistaa ajatella, että kysseinen laps on lapsen äitin ja isin kallein. Siis jos joskus satun kohtaamaan ihan ventovieraan mukelon. Ylleensä lapsen kanssa oleminen alakaa sujjuu, ku läytää siitä jonku semmosen puolen josta tykkää. Mää opin tän itteäni viisaimmilta. Toimii.
Mää paljastan nyt, että meijän toiseksi vanhin lapsi oli meistä hirveen rasittava semmosena alle nelivuotiaana. Se oli ihan järkyttävän vilikas ja puri ihan pienenä kaikkee, muaki. Mää olin ihan purtu ja syöty. Mää vässyin siihen muksuun aina joskus. Me molemmat väsyttiin. Mutta me vaihettiin vahtivuoroa aina. Ja tyttö on hirveen rasittava aamusin. Kouluaamuina. Se ei millään taho ehtii kouluun ja Wilima-rekisteri on pitkä.
Poika ku postimies - se on aina sitte ollu maailman helepoin tappaus. Kaikki ne on yhtä rakkaita ja mää postaan niitten kuvvii aina ku halluun. Väillä nuilla nuoremmilla tukka hapsottaaki kuvassa tai on kolomen päivän ruokalista puserossa. Poika ku postimies taas on kasvanu jo tosi isoksi. Se on hirveen fiksu ja kommee. Oottehan muutki huomanneet? Siihen on varmasti hypänny Höyhtyän postipojan geenit. Esikoisellaki hapsotti tukka aina pienenä ja se oli hirveen ujo alakoulussa. Oikia nössö.
Nyt se oli omien sanojensa mukkaan panostanu lukion ruotsin kurssin palauteosioon. Se pelekäs, että ruotti ei mee läpi ja oli kehunu vähintäänki kokkeen mittasessa palautekirjoitelmassaan, kuinka ruottin tunnit oli mukavii, vaikka tulosten perusteella näyttäs, että hän inhois ruottii. No viimenen kurssi oli menny läpi ja opettaja oli sanonu, että näkkee kuka on kirjottanu ällän äikästä. Ja äiti pääs taas kehua retostaan. Eikö oo ällöö? Poika ku postimies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti