maanantai 26. lokakuuta 2015

Yöretki Rytivaaran varaustuvalle 23-24.10

Syysloman suunnitelmat oli lukittu, kun näin syyskuussa mieheni kanssa patikoidessa Rytivaaran torpan peltoineen. Sinne olisi päästävä yökuntiin lasten kanssa. Tähän ikään mennessä olen huomannut, että tilaisuuteen kannattaa tarttua heti, jos ajatus on edes vähän kelvollinen. Suunnitelmat jäävät helposti suunnitelmiksi, jos ei niitä lukitse kalenteriin. 

Saimme houkulteltua retkelle mukaan myös ystäväperheemme lapsineen. Tupa olisi kenties tarpeeksi tilava isommankin - tässä tapauksessa neljän aikuisen ja kuuden lapsen -yöpymiseen. 

Yöretkiä emme ole varaus- tai autiotuville katraamme kanssa toteuttaneet. Autiotuville majoittuessa riskinä on, että saapi nukkua varvikossa. Viisi ihmistä ei aina välttämättä tupaan mahdu. Varaustupa on hyvä vaihtoehto ja Rytivaaran varaustupa vielä parempi. Idylli on täydellinen, eikä sitä voi romuttaa edes tappeleva ja kiljuva lapsilauma. Omamme siis. Vieraskoreita ovat, joten parempi on lähteä matkaan isommalla porukalla.

Pakkaamisessa meinasi pieni epätoivo vallata positiivisen luonteeni. Omistamme yhden ison Savottan 30 vuotta vanhan putkirinkan (toimii täydellisesti!). Sen lisäksi meillä on yksi Fjällrävenin iso päiväreppu tai pieni rinkka (n. 45 litraa). Lasten käyttöön annoimme kolme pientä päiväreppua. Jokainen saisi kantaa vähintään oman makuupussin. 


Tavaraa oli ihan kiitettävästi ja mies sai kannettavakseen taatusti 40 kiloa painavan Savottan. Heikompi rinkka olisi pettänyt ja heikompi mies luhistunut taakkansa alle. 







Tavarat saatiin kuitenkin pakattua ja pääsimme lähtemään. Pudasjärvelle matkatessa satoi paljon ja vaihdoimme toisen retkiperheen edustajan kanssa some-viestejä ja uskottelimme toisillemme, että kyseessä olisi vain pieni tihkusade. Noin kahden aikaan iltapäivällä olimme valmiina lähtöön Rytivaaran hiekkatien parkkipaikalta. Vettä tuli edelleen, mutta eihän retkeä enää voisi perua. Vain Elämää ja viltti saisi odotella seuraavaa kertaa....


Kameran linssikin pääsi kostumanaan heti parkkipaikalla. Tylsähköä ja märkää yhdyspolkua pitkin lähdimme kuitenkin marssimaan kohti määränpäätä. Neljä kilometriä taivallusta olisi edessä. Jokainen kantoi oman kantamuksensa. Sateessa kulkeva saattue oli liikuttava näky.




























Vaikka entinen tekninen takki päästi vedet jossain välissä läpi lahjakkaasti, matkaa oli mukava taittaa. Suon väritys sateessakin oli kaunis. Lapsille - nuorimmat seurueesta  ekaluokkalaisia- sateinen alkumatka, kastuminen ja myöhemmin retkellä torpan pihapiirin pimeys, tarjosivat sopivasti itsensä ylittämistä ja jännitystä. Kaikki jaksoivat myös sateisen taipaleen hyvin.

Viimeiset metrit torpalle olivat raskaita. Varaustuvalle päästyämme sytytimme tulisijan, söimme suklaata sekä leipää ja ripustimme kamppeita kattoparruihin ja seinänaulakoihin kuivumaan. Tupa vaikutti yllättävän tilavalta. Ylälaverille mahtuisivat kaikki kuusi lasta nukkumaan ja alalaverille me aikuiset. Eikä tarvitsisi edes ihan vierekkäin nukkua. Tupa oli muutenkin siisti ja hyvin varustettu. Keittoastioita oli hyvin ja lavereiden patjat puhtaan oloiset. Meillä oli kyllä omatkin alustat ja muutenkin tavaraa ihan kiitettävästi.

Varaustuvan sauna pistettiin lämpiämään. Sauna oli vihitty käyttöön menneenä kesänä ja se tuo oman erityistunnelman paikkaan. Saunan käyttö kuuluu varaustuvan hintaan (88 euroa koko tupa, 11 euroa/hlö). Sauna on viehättävä ja hirsirakenteinen. Saunalle saadaan vesi vinttikaivosta. Sen vesi ei ole juomakelpoista ja vieraskirja kertoikin, että muutamia viikkoja aiemmin kaivossa oli uiskennellut hiiri. Varaustuvan lähistöllä on hete, josta mekin kävimme kauhomassa juomavettä. Keitimme veden varmuudeksi pakeilla eivätkä pakit menneet sekaisin.



























Ilta alkoi hämärtämään tuvan pihamailla. Lapset keksivät monenmoista tekemistä. Pihapiiri oli oiva paikka leikkiä taskulamppuhippaa tai piilosta. Yhdessä he piilottivat aarteen pihamaalle ja tuleville retkeilijöille on vieraskirjaan jätetty kartta aarteen sijainnista. Etsimään siis kaikki :-)
Varaustupa tarjosi mainion yösijan. Pienessä varaustuvalle näkyvässä torpassa asuneiden ihmisten askeleet saattoi melkein kuulla pihapiirissä. Tarinoissa ne vähän elivätkin ja illalla nuotiolla kuului pimeästä metsästä monenmoisia ääniä. Tupa olisi mahtava paikka katsoa revontuliakin - pimeää kun on riittämiin. Yösijan unen laatua verotti ystäväperheellämme tupaan eksynyt sahuri - minä sahurin vaimona olen jo sahansoittoon tottunut. Elävä legenda kertoo toisesta tuttavapariskunnasta, joka Skotlannin yössä mietti vakavissaan teltan paikan siirtämistä, vaikkeivät edes samassa teltassa mieheni kanssa nukkuneet.

























Aamu valkeni aurnkoisena ja tuvan niityt sekä ympäröivät puut olivat täynnä timantteja.






Aurinko lämmitti Rytivaaran kruununmetsätorppaa ja sen katto näytti olevan kuin tulessa. Myöhemmin päivällä torpan pelto loisti maaruskan väreissä. Iltapäivän puolella pihapiirin valtasi sumu. Tunnelma vaihtui tunnista toiseen. Rytivaaran varaustuvan tunnelma tuleekin osaltaan kruununmetsätorpasta. Kruununmetsätorppa on nykyisellään museoitu ja sen ovet ovat avoinna.

Pihapiirissä olevalla nuotiopaikalla on hyvä istuskella vaikkapa Rytivaaran kierroksen (9km) välitauolla ja fiilistellä paikan tunnelmaa. Kruununtorpan sisään pääsee katsomaan torppaa ja ajatukset väkisinkin siirtyvät menneeseen. Ei kruununtorpan rouvalla ollut aikaa tai tilaisuutta istua nuotiolla tai kirjoittaa blogia. Elämä oli kamppailua ja työtä. Torppa on rakennettu valtion eli kruunun maille  1800-luvun puolivälissä ja elämä siellä on ollut hyvin vaatimatonta. Torppa jäi tyhjilleen 1950 -luvulla ja itselle tuli yllätyksenä se, että torpalla -tiettömien taipaleiden takana- on asuttu siihen asti. Torpan historiasta ja muun muassa neljän hengen perheen katovuosina kohtaamasta kohtalosta voi lukea pihan infotauluista ja metsähallituksen sivuilta (Lähde http://www.luontoon.fi/rytivaara)

Torpan pihapiirissä valmistimme nuotiolla aterian seurueellemme heti pakkaushommien ja siivouksen jälkeen. Nuotiopaikka oli sateiden vuoksi lällykköä. Viidesluokkalaisemme sai lempinimekseen Rytivaaran sissi
Rytivaaran sissi







Ruokaa komppanialle!



Niin oli aika jättää torppa ja lähteä taivaltamaan kohti parkkipaikkaa. Matkalla kohtasimme loppusyksyn metsän värikirjoa. Valitsimme reitiksi lyhyemmän reitin, vaikka jossain välissä mielessämme kävi toinen polku. Jätimme sen kuitenkin seuraavaan kertaan ja pidimme matkalla monta valoukuvaus- ja keksitaukoa. Rinkkojen paino oli keventynyt ja reissu ikimuistoinen. Alla vielä kuvasaldoa paluumatkalta.
Lähes epätodelliset värit
Värejä

Sumuinen suo
Satumetsä




torstai 22. lokakuuta 2015

Lapsellista elämää- Äiskä vähän bloggaa ja kulkee....ja marraskuun haaste!



Blogi oli hetken mielijohde. Se syntyi yhdessä yössä. Tutkin paria blogialustaa ja molempiin rakensin blogin. Tämä jäi. Tämä myös haudattiin jo kahdesti. Hautajaiset vietettiin perhepiirissä. Oikeastaan vain yhden omaisen läsnäollessa.

Ei äidillä oikeasti ole aikaa blogata. Palaa ruoka kattilaan ja jää muksut ruokkimatta. Onneksi olen muutakin kuin äiti. Blogi osoittautui varsin yksinkertaiseksi päivittää. Teen blogia nimenomaan silloin kun sattuu huvittamaan. Kaikkia hienouksia en tunne, joten ulkoasu on varsin yksinkertainen. 

Retkeilyyn olen löytänyt kuin ihmeen kaupalla aikaa. Osa kulkemisista sujuu yksikseen - olen sosiaalinen erakko luonteeltani. Osa retkistä taas toteutuu ystävän tai ystävien kanssa, osa mieheni ja ne loput sitten omalla porukalla, esikoista lukuunottamatta. 

Aikaa retkeilyyn löytyy priorisoimalla asioita. En leivo, kokkaan basic-ruokaa, en käy jumpilla, en shoppaile oikeastaan ollenkaan (Prisma rules). Siivoamisessa taas luotan suuriin linjoihin, jotka  kyllä useinmiten pettävät. Paljolti vapaa-ajan vietän ulkona - tällä hetkellä. Into retkeilyyn on peruja nuoruuden partioharrastuksesta ja myös siitä, että vanhempani kuljettivat minua marjareissuilla pienestä pitäen. 

Omani olen säästänyt marjareissuilta,  mustikanpoimintaa lukuunottamatta. Itsellänikin oli kausi, jolloin en poiminut hilloja tai karpaloita. Olin saanut siitä hommasta yliannostuksen. Löysin kyllä itseni myöhemmin karpalosuolta. Viimeksi tänään. 

Eräs ystäväni muistelee silloin tällöin ensikohtaamistamme noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Opiskelijaporukassa kysyttiin liikuntaharrastuksia. Vuoroani odotellessa ehdin miettiä, mitä sanon....porukassa oli aerobikkaajaa ja ylöspäinkellujaa sun muuta. Totesin, että kai se marjastaminen liikuntaharrastuksesta käy. Tosin silloin en ollut varmaan kuukauteen marjastanut, mutta jotain piti sanoa.

Nykyään intoni ulkoilua ja retkeilyä kohtaan perustuu paljon ajatukseen siitä, että liikkua pitäisi. Edelleenkään minua ei saa jumpalle (tuoppi sille joka onnistuu...). Luonnossa kulkeminen on liikuntamuoto josta tykkään. Marraskuu tekee tuloaan ja yleensä se on ollut itselleni välikuukausi lunta ja hiihtoa odotellessa. Tälle vuodelle haastan itseni marraskuiseen retkeilyyn myös. Takkatuli, viini, suklaa ja viltti eivät saa vetää liikaa puoleensa. Kukkaro myös tykkää tästä haasteesta, marraskuu on ollut perinteinen sisustuskuukausi minulla.







keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Vattukurun luontopolku (2,1 km), Syötteen kansallispuistossa 18.10.2015

Vattukurun luontopolku osoitti sen, että lyhyelläkin (2,1 km) polulla voi olla paljon katseltavaa. Polku oli monipuolinen ja siinä kuljettiin vanhoissa naavakuusten täyttämissä metsissä. Noin puolessa välissä reittiä matkattiin jääkauden muovaamaan kuruun, jonka pohjalla oli mukava tulistelupaikka. Lyhyelläkin retkellä pääsee makkaranpaistoon ja sehän se vasta retken tekee!

Kokemuksen karttuessa olen huomannut, että lyhyt - alle 5 km päivämatka - on parhain vielä ekaluokkalaisenkin kanssa. Meidän viidesluokkalainen jaksaisi varmasti pitempiäkin matkoja. Kolmasluokkalainen neitomme on puolestaan niin "tutkiva" luonne, että hänen etenemistahdillaan kymmenen kilometriä päivässä on ehdoton maksimi ja se onkin sitten koko päivän retki. 

Mukavaa on lähteä Vattukurun kaltaiselle pikkupyrähdykselle ja säästää kilometrien lenkit aikuisseuraan. Näin säilyy into retkeilyyn lapsilla. Vattukurulle lähdimme vaunualueella majoittuvan tuttavaperheemme kanssa. Myös muita kulkijoita oli liikenteessä poutaisena ja kauniina lokakuun sunnuntaina. 


Vattukurun polun metsä oli vanhaa ja satumaista. Polku kiemurteli kauniin värisessä maastossa.



Matkan varrella oli jättiläismäisen isoja kiviä, joiden päällä lapset ja aikuiset innostuvat kiipeämään. Kiven alta löytyi myös koloja, joihin mahtui piiloutumaan. Huippupaikka siis!



Väri metsässä oli mielestäni erityisen kaunis!


Pitkospuita löytyy varmasti jokaiselta luontopolulta.


Kurun pohjan laavupaikan ympärillä oli molemmin puolin jääkauden muovaamaa kivikkoa. Lapset - ja aikuiset - intoutuivat pitkäksi aikaa kiipeämään ylös asti. Laavulla söimme eväät ja jatkoimme matkaa parkkialueelle.Parkkipaikalta palasimme takaisin caravanalueelle ja lapsille oli tarkoitus suoda seuraavana päivänä leikkiaikaa. Aikuiset pääsisivät retkeilemään kukin tahollaan. Maastopyöräilyä ja patikointia mieltymysten mukaan.

Nokipannukahvit ovat aina in! Onkohan pakki jo out?

Pitkoksia satumaisemassa

Kurun pohjalla oleva laavu

Kaunista, vaikka ihmisen käden jälki näkyy!


Kivitaidetta



Pyhityksen valloitus (3,5 km) 17.10.2015

Tämän syysloman suunnitelmat teimme enemmän luontopainotteiseksi. Vaunu on viety Syötteen maisemiin ja sitä nyt sitten pitää käyttää :-) Lapset kyllä hieman protestoivat ajatusta metsälomasta, mutta kokemuksesta tiesin, että kyllä ne kovasti tykkäävät kuitenkin kulkea luontopoluillla. Syysloman reissumme koostuvat kahdesta pidennetystä viikonlopusta - molemmat Pudasjärven selkosille Syötteen maisemiin. Väliajat vietämme kotona ja ilokseni sain tämän aamun Kalevasta lukea, etttä Action- messuille (perinteinen syyslomapuuhamme) sai jonotella tunteja pomppulinnaan. Luojan kiitos, säästyin hermoja raastavalta väentungokselta. 

Takanamme on nyt tätä kirjoittaessa reissu nro 1 tälle syyslomalle ja kävipä niin, että yksi lapsistamme halusi jäädä Syötteelle tuttumme vaunulle. Niin tylsää siis oli.

Reissulla nro 1 kävimmme valtaamassa Taivalkosken Pyhityksen (422m meren pinnasta) Pyhitykselle lähdimme lauantaina heti Syötteelle saapumisen jälkeen.

Alkumatka oli metsäautotietä n. 0,5 kilometriä. Sen olisi kyllä voinut hurauttaa autollakin. Polku alkoi heti nuotiopaikan jälkeen kivisenä ja paikoin märkänä. Alkumatkasta kuului pikkumieheltä perinteiset "En jaksa enää". Katsoin parhaaksi kertoa retkirepun evässisällön ja johan matka alkoi taittua joutuisammin. Huipulla saisi välikeksit. 



Nuotiopaikalta ja polun varsinaisesta lähtöpisteestä on matkaa Pyhityksen huipulle noin kilometri. Kulkijoita reitillä oli kolme muuta seuruetta meidän lisäksemme eli ei mitenkään hirveän ruuhkaista.




Ruskan värejä oli vielä jäljellä ja näkymät avarat. Ilma oli lokakuiseksi lämmin. Rukan syyslomarinteissä mahtaa olla kova ylläpitäminen liki kymmenen asteen lämpötilassa.



Huipulta avautui upeat näkymät ympäröivään seutuun. Kiikareilla varustettu vastaantulija kertoi kiikaroineensa Rukan lumetettua rinnettä. Lapsista oli mukavaa korkeuksissa, kivet ja näkymä ylhäällä olivat pienen kipuamisen arvoinen.





Paluumatkalla saimme lähes koko matkan ihailla komeita maisemia. Lapsista alamäki oli kevyempää kulkea. Itse sain kyllä  katsella jalkoihin paljon enemmän. Kivet olivat todella liukkaita.



Nuotiopaikalla alhaalla oli taivalkoskelaisseurue lapsineen. Heiltä saimme arvokasta tietoa lähialueen retkireiteistä. Soiperoinen kuulosti hyvältä, kuten myös Salmitunturin autiotupa. Talvella sinne voi kuulemma hiihdellä ja nousta tunturiin katsomaan tykkylumipuita. On hyvä, että ei tekeminen retkeilyn osalta lopu :-) Makkaranpaiston jälkeen kävelimme hämärtyvässä illassa kohti autoa ja paluukyytiä caravanalueelle.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Kalimeen (Kuparisen) polku, Oulun Sanginjoki (5km)

Kalimeen - tai Kuparisen polun - löysimme jo n. 20 vuotta sitten ja retkeilimme siellä usein esikoisemme ollessa pikkupoika. Harvemmin olen enää polulle palannut. Pilpa on ollut ykköretkikohteemme Oulussa.

Eräänä kirpeänä syyslauantaina löysin kuitenkin itseni Riistapolun parkkipaikalta ja päätin kiertää osan Isokankaan polusta ja Kalimeen polun kokonaisuudessaan. Parkkipaikalla ei ollut yhtään autoa, joten pääsisin aika rauhassa talssimaan polkuja. 

Alkumatka oli tätä kautta kuljettuna hyvin hoidettua Isokankaan polkua. Yöpakkasen takia pitkokset olivat kuitenkin mukavan liukkaat ja aika varovasti sai matkaa taittaa. Kauempaa kuului hirvikiväärin pauke, mutta tarpeeksi kaukaa onneksi.




Isokankaan polulta reitti erkani Kalimeen kierrokselle ja hetkittäin pitkokset olivat aika mielenkiintoisessa kunnossa. Myös osa reittitolpista puuttui. Luotin kuitenkin suuntavaistooni ja pysyin tallatun näköisellä polulla.



Matka jatkui Myllykoskelle ja siellä tapasin partioporukan, joka oli juuri asettautunut yötarpeineen pienemmän - uudehkon- laavun liepeille. Myllykoski on luonnonkaunis paikka ja laavut sijaitsevat lähellä parkkipaikkaa. 



Myllykosken vanha laavu



Jätin partiolaiset rauhaan ja jatkoin matkaani eteenpäin. Seuraavat taukopaikat olivat vähän märemmän puoleisia. No minulla ei edes ollut evästä mukana, joten tyydyin vain kuvailemaan.


Tässähän voisi vaikka kalastaa.....

Hyvä, että pitkokset ovat nyt ehjät!


Märkien taukopaikkojen jälkeen saavuin hieman kehnojen reittimerkkien opastuksella kuvankauniin suon laitaan. Tein pienen piston pitkoksia pitkin suolammen rantaan. Kyllä ei tarvitse kauas lähteä retkelle! Partioporukkaa lukuunottamatta olin ainoa kulkija reitillä. Ehkä pitkoksia ja reittiä voisi vähän päivittää?



Suon jälkeen saavuin Kalimeen laavulle, joka sijaitsee lähellä Ylikiimingin linkkimastoa. Laavu on kauniilla paikalla järven rannalla, mutta laavuna se on jo parhaat päivänsä nähnyt. Nuotiopaikkana paikka on kuitenkin kiva. Laavulta jatkoin matkaa takaisin Isokankaan polulle pienen harhalenkin jälkeen ja ajattelin, että seuraava lähikohde voisi olla Isokankaan polku kokonaisuudessaan.