Neljä päivää sitten - kesäloman viimeisenä päivänä- saapui taloomme kutsumaton vieras - Mörkö - sanan varsinaisessa merkityksessä. Vielä en ole kovin hyvin tutustunut Mörköön. Pakko on vain tutustua.
Tuiki tavallinen maanantai ja paljon muuttui. Tai oikeastaan vielä en osaa sanoa sitä, kuinka paljon muuttui. Hirveästi on vielä avoimia kysymyksiä ja pohdintoja. Tuona tavallisena maanantaina meidän neiti sai kuitenkin isohkon tajuttomuus- ja kouristuskohtauksen. Kohtaus iski klassisesti sanottuna kuin salama kirkkaalta taivaalta. Täysin yllättäen.
Vietin itse viimeistä kesälomapäivää. Neidin olin aamulla herätellyt hammaslääkäriin. Hammaslääkärin jälkeen muksut katsoivat sohvalla lastenohjelmia ja minä taisin innokkaana kuvaajana latailla tietsikalle viimeisen reissun kuvia. Olin viereisessä huoneessa. Kohta kuulin 12- vuotiaamme huutavan: "Sisko, mikä sulle tuli....A....kuolee."Ryntäsin paikalle ja tyttö korahteli. Luulin aluksi, että hän oli vetänyt jotain henkeensä ja rupesin takomaan typyä vimmatusti selkään. Jossain vaiheessa alkoivat kouristukset ja tajusin, että neitokainen hengittää, mutta kouristelee. Potkaisin olohuoneen sohvapöydän pois tieltä ja nostin neidin lattialle, jotta hän ei olisi satuttanut itseään.
Velipoikaa karjuin soittamaan ambulanssin. Siis karjuin. Hän huusi hätäkeskukseen, että sisko kuolee, mutta sai kuitenkin sanottua osoitteen. Kaikki oli yhtä kaaosta ja en itse ollut ollenkaan rauhallinen. Toki tietysti toimin. Olen aikaisemmin ollut antamassa (onnistuneesti) ensiapua sairaskohtaustilanteessa. Tässä tilanteessa olin kuitenkin hätääntyneempi: oma lapsi, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, paniikissa olevatt veljet, pahan näköinen kohtaus.....
Ambulanssi tuli paikalle - pitkien minuuttien jälkeen - tajusin ehkä tässä vaiheessa, että kyseessä oli epileptinen kohtaus. Sanoin sen ääneen. Kerroin kohtauksen kulun ambulanssihenkilöstölle niin tarkkaan kuin osasin. Velipojille sanoin, että se oli "vain" epilepsiakohtaus ja sisko kyllä selviää, saa hyvän hoidon, lääkkeen jne. Juurikin näillä sanoilla muistelen asian ilmaisseeni. Tässä vaiheessa neiti nukkui, ei enää kouristellut ja ambulanssimiehet tekivät tutkimuksiaan.
Kyyyneleet tulivat silmiini vasta matkalla Oyssiin.Vieressä oleva rauhallinen lanssimies - jeesuksen näköinen ja sillä hetkellä jeesuksen tuntuinenkin- tuumasi, että normaali reaktio. Lastenklinikalla neiti oli jo oma itsensä ja tutkimukset aloitettiin. Nuori lääkäri kyseli ensimmäisenä, että olemmeko reissanneet. Luettelin kaikki paikat, missä tälle kesälle olemme käyneet.....ja tunsin huonon oman tunnon kolkuttavan ja lujaa.... Olin varma, että kyseessä on punkin aiheuttama vaiva. Nuori tohtori päätyi kuitenkin siihen, että punkin aiheuttamista oireista tuskin on kyse. Verikokeet kumminkin otettiin ja muut perustutkimukset. Kaikki vaikutti olevan niiden puolesta ok.
Samalle päivälle saatiin tehtyä melatoniinin avulla aivosähkökäyrä-tutkimus. Tuloksetkin saimme pitkän piinallisen odottelun jälkeen. Iltavuorossa olleen päivystävän lastenlääkärin mukaan kyseessä oli selkeä epilepsia. Painoin tarkkaan mieleen epilepsiatyypin nimen ja käytävälle käveltyämme painelin vapisevin käsin nimen googletohtoriin. Sehän se kaiken tietää....Ensimmäisenä löysin sanat: hyvänlaatuinen, hoitoon hyvin vastaava jne... Siinä vaiheessa helpotti vähän. Jos se on epilepsia, niin toivottavasti laadultaan hyvä. Näillä mennään.
Perjantaina minulta kysyttiin, että enhän vain netistä ole etsinyt tietoa. "En suinkaan" kuulin itseni vastaavan niin asiallisesti kuin vain osasin. Kysyjänä oli minulle melkein tuntematon ihminen. Google lauloi kuitenkin ensimmäisen yön surutta. Facen keskustelupalastalle eksyin myös. Niinhän ihminen tekee....Asioille pitää löytyä selityksiä, tietoa pitää saada.
Ensimmäisenä yönä en nukkunut ollenkaan, toisena yönä nukuin neljä tuntia (tässä vaiheessa aloitin duunin) ja nyt on nukuttanut yllättävän hyvin. Viides yö tapahtuneesta. Neiti on siirretty toistaiseksi makkarimme lattialle nukkumaan. Nuorin velipoika protestoi siirtoa. Hänkin haluaa epilepsian....
Lastenneurologi oli käppyrät tulkinnut, hänenkin mukaan hyvänlaatuinen epi on. Vielä menivät käppyrät tarkempaan analyysiin jonnekkin. Lääkitystä ei ensimmäisen kohtauksen jälkeen aloiteta. Kohtauslääkkeen saimme ja kävin koululla ja avoimessa -jossa neiti iltapäivät viettää- opastamassa henkilökunnan suurella asiantuntijuudellani lääkkeiden käyttöön ja ensiapuun.
Miltä nyt tuntuu?
Märkää rättiä on tullut silmille viime aikoina kohtuullisen paljon. Mies tuossa tuumasi aamulla, että kun jotenkin osaisi ottaa elämän semmoisena vastaan niin kuin se tulee. Ei tämä helppoa ole, ei ollenkaan. Asia on mielessä varmasti vielä pitkään. Huoli päällä ja elellään kuin veitsen terällä - uutta kohtausta odotellessa ja pelätessä, Meillä on jonkin verran kokemusta jo pitkäaikaissairauden kanssa elämisestä, sillä yhdellä lapsistamme on säännöllinen beetasalpaaja sydänperäisiin vaivoihin ja syntyessään hänellä oli VSD - kammioiden välinen reikä sydämessä. Kaveri on kuitenkin ollut oireeton ja elämä on kaikin puolin tavallista ollut hänen kanssaan. Säännöllisissä kontrolleissa on toki käyty, mutta muuten elelty normaalisti. Toki alussa oli kovasti huolta silloinkin.
Tämä Mörkö tuntuu erilaiselta. Kohtauksen mahdollisuus on mielessä vielä kovin kirkkaasti. Olemme eläneet suhteellisen liikkuvaista elämää ja kiitos hyvän tuurin, että (ensimmäinen) kohtaus ei sattunut esimerkiksi Kilpisjärvellä tai jossain muualla huitsin nevadassa. Neiti itse on jo suunnitellut, että hän pakkaa kohtauslääkkeen siihen ja siihen paikkaan, kun lähdemme vaikkapa Syötteelle vaunulle. Itselläni on iso ajatustyö tehtävänä siinä, että voin siirtyä tästä kirjaimellisesti kiven heiton päässä Oyssista olevasta paikasta yhtään kauemmas. Ajatustyö on kuitenkin tehtävä. On pystyttävä luottamaan, jatkettava elämää. Pikkuhiljaa, pieni askel kerrallaan.....Uskottava siihen, että elämä kantaa taas.
Näihin tunnelmiin, näillä mietteillä lauantaipäivää jatkamaan. Pizzan levontaa ja lautapelejä, Oyssin naapurista terveisiä :)
Velipoikaa karjuin soittamaan ambulanssin. Siis karjuin. Hän huusi hätäkeskukseen, että sisko kuolee, mutta sai kuitenkin sanottua osoitteen. Kaikki oli yhtä kaaosta ja en itse ollut ollenkaan rauhallinen. Toki tietysti toimin. Olen aikaisemmin ollut antamassa (onnistuneesti) ensiapua sairaskohtaustilanteessa. Tässä tilanteessa olin kuitenkin hätääntyneempi: oma lapsi, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, paniikissa olevatt veljet, pahan näköinen kohtaus.....
Ambulanssi tuli paikalle - pitkien minuuttien jälkeen - tajusin ehkä tässä vaiheessa, että kyseessä oli epileptinen kohtaus. Sanoin sen ääneen. Kerroin kohtauksen kulun ambulanssihenkilöstölle niin tarkkaan kuin osasin. Velipojille sanoin, että se oli "vain" epilepsiakohtaus ja sisko kyllä selviää, saa hyvän hoidon, lääkkeen jne. Juurikin näillä sanoilla muistelen asian ilmaisseeni. Tässä vaiheessa neiti nukkui, ei enää kouristellut ja ambulanssimiehet tekivät tutkimuksiaan.
Kyyyneleet tulivat silmiini vasta matkalla Oyssiin.Vieressä oleva rauhallinen lanssimies - jeesuksen näköinen ja sillä hetkellä jeesuksen tuntuinenkin- tuumasi, että normaali reaktio. Lastenklinikalla neiti oli jo oma itsensä ja tutkimukset aloitettiin. Nuori lääkäri kyseli ensimmäisenä, että olemmeko reissanneet. Luettelin kaikki paikat, missä tälle kesälle olemme käyneet.....ja tunsin huonon oman tunnon kolkuttavan ja lujaa.... Olin varma, että kyseessä on punkin aiheuttama vaiva. Nuori tohtori päätyi kuitenkin siihen, että punkin aiheuttamista oireista tuskin on kyse. Verikokeet kumminkin otettiin ja muut perustutkimukset. Kaikki vaikutti olevan niiden puolesta ok.
Samalle päivälle saatiin tehtyä melatoniinin avulla aivosähkökäyrä-tutkimus. Tuloksetkin saimme pitkän piinallisen odottelun jälkeen. Iltavuorossa olleen päivystävän lastenlääkärin mukaan kyseessä oli selkeä epilepsia. Painoin tarkkaan mieleen epilepsiatyypin nimen ja käytävälle käveltyämme painelin vapisevin käsin nimen googletohtoriin. Sehän se kaiken tietää....Ensimmäisenä löysin sanat: hyvänlaatuinen, hoitoon hyvin vastaava jne... Siinä vaiheessa helpotti vähän. Jos se on epilepsia, niin toivottavasti laadultaan hyvä. Näillä mennään.
Perjantaina minulta kysyttiin, että enhän vain netistä ole etsinyt tietoa. "En suinkaan" kuulin itseni vastaavan niin asiallisesti kuin vain osasin. Kysyjänä oli minulle melkein tuntematon ihminen. Google lauloi kuitenkin ensimmäisen yön surutta. Facen keskustelupalastalle eksyin myös. Niinhän ihminen tekee....Asioille pitää löytyä selityksiä, tietoa pitää saada.
Ensimmäisenä yönä en nukkunut ollenkaan, toisena yönä nukuin neljä tuntia (tässä vaiheessa aloitin duunin) ja nyt on nukuttanut yllättävän hyvin. Viides yö tapahtuneesta. Neiti on siirretty toistaiseksi makkarimme lattialle nukkumaan. Nuorin velipoika protestoi siirtoa. Hänkin haluaa epilepsian....
Lastenneurologi oli käppyrät tulkinnut, hänenkin mukaan hyvänlaatuinen epi on. Vielä menivät käppyrät tarkempaan analyysiin jonnekkin. Lääkitystä ei ensimmäisen kohtauksen jälkeen aloiteta. Kohtauslääkkeen saimme ja kävin koululla ja avoimessa -jossa neiti iltapäivät viettää- opastamassa henkilökunnan suurella asiantuntijuudellani lääkkeiden käyttöön ja ensiapuun.
Miltä nyt tuntuu?
Märkää rättiä on tullut silmille viime aikoina kohtuullisen paljon. Mies tuossa tuumasi aamulla, että kun jotenkin osaisi ottaa elämän semmoisena vastaan niin kuin se tulee. Ei tämä helppoa ole, ei ollenkaan. Asia on mielessä varmasti vielä pitkään. Huoli päällä ja elellään kuin veitsen terällä - uutta kohtausta odotellessa ja pelätessä, Meillä on jonkin verran kokemusta jo pitkäaikaissairauden kanssa elämisestä, sillä yhdellä lapsistamme on säännöllinen beetasalpaaja sydänperäisiin vaivoihin ja syntyessään hänellä oli VSD - kammioiden välinen reikä sydämessä. Kaveri on kuitenkin ollut oireeton ja elämä on kaikin puolin tavallista ollut hänen kanssaan. Säännöllisissä kontrolleissa on toki käyty, mutta muuten elelty normaalisti. Toki alussa oli kovasti huolta silloinkin.
Tämä Mörkö tuntuu erilaiselta. Kohtauksen mahdollisuus on mielessä vielä kovin kirkkaasti. Olemme eläneet suhteellisen liikkuvaista elämää ja kiitos hyvän tuurin, että (ensimmäinen) kohtaus ei sattunut esimerkiksi Kilpisjärvellä tai jossain muualla huitsin nevadassa. Neiti itse on jo suunnitellut, että hän pakkaa kohtauslääkkeen siihen ja siihen paikkaan, kun lähdemme vaikkapa Syötteelle vaunulle. Itselläni on iso ajatustyö tehtävänä siinä, että voin siirtyä tästä kirjaimellisesti kiven heiton päässä Oyssista olevasta paikasta yhtään kauemmas. Ajatustyö on kuitenkin tehtävä. On pystyttävä luottamaan, jatkettava elämää. Pikkuhiljaa, pieni askel kerrallaan.....Uskottava siihen, että elämä kantaa taas.
Näihin tunnelmiin, näillä mietteillä lauantaipäivää jatkamaan. Pizzan levontaa ja lautapelejä, Oyssin naapurista terveisiä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti