Syötteen helpot: osa 1: Naavaparran polku ja Annintupa

Syötteellä riittää tekemistä ja näkemistä pidemmille päiväreissuille. mutta siellä on myös muutama hyvin helposti saavutettava mukava paikka vaikkapa eväsretkeilyyn lasten kanssa.

Annintupa ja Naavaparran polku

Annintupa on itselleni tuttuakin tutumpi paikka. Kuntoutin Annintuvalle vievällä Naavaparran polulla viime keväänä maaliskuussa loukkaantuneita polviani. Tuvalle menee talvella moottorikelkkaura, jota pääsee hyvin kävelemään. Itse pistäydyn Annintuvalla myös usein perjantai-illan hämärässä/pimeydessä saavuttuamme Syötteen Caravan-alueelle. Myös muksujen kanssa on jännä kulkea tuvalle pimeässä taskulamppujen valossa. Tuvan vieressä virtaa Pärjänjoki, ja tupa on varsin idyllinen paikka evästämiseen. Se sijaitsee puolessa välissä Naavaparran polkua. 

Polku on hyvin kansoitettu ruuhka-aikoina. Tälle syksylle on kuitenkin sattunut useampi aamu tai ilta, jolloin ei ole polulla ollut yhtään vastaantulijaa. 

Naavaparran polku on noin kolme kilometriä pitkä rengaspolku, joka lähtee luontokeskukselta. Pimeässä kuljen usein vain edestakaisen leveän baanan polusta. Rengasreitin varrella on muutamia tehtäviä lapsille ja lapsenmielisille.

Annintuvalta pääsee jatkamaan hyvin matkaa syvemmälle kansallispuiston. Hiihtäjille alkumatkan alamäessä tai loppumatkan ylämäkeä ennen oleva tupa on tuttuakin tutumpi myös.

Annintuvan viehättävä aita

Lokakuun ensipakkaset tänä syksynä

Annintupa lokakuussa 2016

Pärjänjoki

Naavaparran poululta marraskuussa 2015

Tervetuloa Naavaparran polulle!

Annintupa huhtikuussa 2016

Elämästä: Moka päivässä?

Hirveän huonoa tekstiä pistän tässä kehiin. Pikkulomasen kunniaksi. Varo vain. Olin päättänyt, että avaan sanaisen arkkuni tänään, joten....Nihkeästi vain aukenee, pyydän anteeksi! Joskus olisi parasta ehkä vaieta.

Otsikon on yleensä jossain määrin hyvä kuvata tekstin sisältöä. Ei ihan hirveän räväkkä aloitus ollut. Tiedän sen juu. 

Asiaan siis. Olen mokapäivässä-ihmisiä. Lapsiakin olen yrittänyt kasvattaa siihen, että hupsistakeikkaa on enemmän kuin normaalia. Epänormaalimpaa olisi olla täydellinen. Lähin ystäväpiirini - joka todennäköisesti taasen kaventuu kaventumistaan - on myös enemmän  tai vähemmän hupsistakeikkaa- ihmisiä. On ihan äärimmäisen helppoa hengittää heidän seurassaan.

Olen se päiväkodin tyttö, joka inhosi esiintymistä, Ja inhoaa edelleen. Joitakin vuosia sitten huomasin puhuvani täydelle salille ihmisiä yliopistolla. Jälkeenpäin kyllä kysyin muutamalta hyvältä ystävältäni, että oliko puheessani järjen hiventä. Luottoystävät vastasivat, että tottakai. Sellaisia ovat luottoystävät.

Pikkutyttönä olin muistaakseni se,joka rullasi joulujuhlan esiintymisessä hameen ylös. Olin niin hermostunut. Sen jälkeen olen pukenut ylleni aina housut, jos joudun esiintymään. Silloin tällöin joudun esiintymään. En vieläkään pitäisi, jos rullaisin hameeni ylös kesken esiintymisen. Se olisi Moka, josta en ehkä selviäisi?

Teininä mokailin paljon. En muista kaikkea aivan tarkasti. Asioilla on tietty puoliintumisaika. Muistan kuitenkin, että ymmärsin kovan (kanan)munan päälle jo teininä. Ehkä sen arvostus vähenee jossain elämänvaiheessa? Tässä kohti rakas aviomieheni varmasti miettii, että äärimmäisen arvokas ajatus on pitää tämä blogi siististi puolianonyymina. Koskaan ei voi tietää, mistä tuulee....

No jos joku sattuu lukemaan tämän otsikkoa pidemmälle, tilasin 15-vuotiaana "Rekkamiehen kovalla munalla" kioskilta. Se Rekkamies oli hampurilaisateria. 

Sitten tulevat ne klassiset mokat pikkulapsivuosilta. Olen aivan vakuuttunut siitä, että suurin osa naisista - ja miehistä- mokailee pikkulapsivuosien aikana paljon. Vai etkö sinä ole avannut postipojalle ovea imetyspaidan luukut auki? Tai etkö sinä ole kaupassa huomannut, että paitasi on täynnä sinappikakkaa? No, ainakin olet kulkenut päiväkodista kotiin Ne Siniset Muovipussit jalassasi. Äläpä mittään, niinhän kaikki tekevät. 

Ehkä karsein muistoni on eräältä kylpyläreissulta. Olimme liikenteessä kolmen alle viisivuotiaan kanssa. Ja se vilkkain tapaus otti jalat alleen kohti allasosastoa. Minä juoksin pyyhe päällä perään ja tietenkin kaaduin niin, että pyyhe tipahti ympäriltä. Joku tuntematon gentlemanni oli ojentamassa auttavaa kättään. Pääsin aika sukkelasti ihan omillani ylös. Ei muuten ole yhtään ikävä noita aikoja.

Olin hirveän monta vuotta lasten kanssa kotona. Ammatillinen itsemurha - joku ehkä sanoisi. Kotivuosien jälkeen työelämään siirtyessäni huomasin olevani jotenkin armollisempi itseäni kohtaan.
Tajusin lohkaista muistitikin (minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se oli) nähdessäni, että onkos se syötävää. Oman tietämättömyyden pystyi kuittaaman sillä tavoin suhteellisen näppärästi. Nyt tiedän, mikä muistitikku on, mutta hirveästi senkään tiedon oppiminen ei ole avartanut maailmankuvaani. Sitä ovat avartaneet enemmän muut seikat. Yleisesti ottaen ihmiset.

Ihmisten seurassa mokailin tietenkin myös aloittaessani työuraa uudelleen. Otsaani olisi voinut hyvin kiinnittää lapun "ei osaa käytöstapoja" tai "kaataa kahvin työkaverin syliin ihan surutta". Jälkimmäinen lappu oli varsinkin hyvä omistaa. Terveisiä vaan rakkaalle kollegalleni, jonka kalenterissa oli sille vuodelle leima minulta. 

Niin, mikähän tämänkään tekstin tarkoitus on? Ehkä se, että haluaisin siirtää tiettyä armollisuutta omiin lapsiini. Ehkä laajemminkin. Hirveän hyvä taito on myös osata nauraa omille mokailuilleen. Toisille niitä tapahtuu vain enemmän ja toisille ehkä vähemmän. Terveisiä vain rälläkkämiehelle, kyllä se siitä!

Aarnimetsän aarre

Sateisena lauantaina köröttelimme ystäväni kanssa tovin matkaa pikkuteitä pitkin Pudasjärven perukoilla. Aikeinamme oli löytää parkkipaikka, josta lähtee polku Kaunislammen päivätuvalle. Alunperin suunnitelmissa oli kiertää Rytivaaran kierros. 

Öinen tauoton sateenropina asuntovaunun kattoon, ja keski-ikäistyvän ihmisen laiskuus pistivät kuitenkin miettimään suunnitelmia uusiksi. Rytivaarassa ei olisi taukotupaa, vaan notski pitäisi viritellä ihan avomaalle. Hermothan siinä menevät tällaisella cityretkeilijällä. Hieno Rytivaara säästettäisiin seuraavaan kertaan. 

Linkki Rytivaaran kierrokseen:

Rytivaara

Kaunislammen päivätupa oli itselleni aivan uusi tuttavuus Syötteen lähistöllä. Saimme viettää erittäin rennon ja leppoisan päivän Kaunislammella. Lampi oli todellakin nimensä veroinen, ja seura oli mitä parasta, joten mikäpä siellä oli tulistellessa. Olimme löytäneet aarnimetsän aarteen. 

Kaunislammelle vievä polku oli alkuun vähän ankea. Suon väri oli kuitenkin upea. Maaruska alkoi pikkuhiljaa päästä loistoonsa. 

Hetken kuluttua olimme kuitenkin upean aarnimetsän keskellä, Nostalgiseen kylttiin oli joku kulkija testannut tarkkuusammuntaa,

Aarnimetsän kätköistä löytyi upea maisema. Polku oli helppokulkuista. Viimeisen sadan metrin aikana sai katsoa vähän enemmän jalkoihinsa. Metsän keskeltä löytyi soma, pieni palikkahirsinen päivätupa. Syötteen tuvat ovat juurikin näin ihkuja!  Hieman vino tupa oli kuin brunetelle ja blondille tehty. Aivan keskenämme saimme siellä tuuskata, ja tovin kuluttua olikin jo upeat tulet taiottuna nuotiopaikkaan. Pienenä muistutuksena taas itselleni: Kannattaa etsiä aina tervaspuuta, pelkkiä hieman kostuneita kiehisiä on vähän hankalampi sytyttää.

Makkarat saimme paistettua. Keitimme myös nokipannukahvit. ja olipa vaan tunnelmallista. Sade ei haitannut yhtään, juttua riitti ja kaunista oli. Hieman huvittuneisuutta aiheutti puuvajasta löytyneet vähän jämäkämmät  pölkyt :-)  Niistä ei heikompi olisi kyllä saanut polttopuita taitottua. Allekirjoittanut on kuitenkin riuska akka, ja puita syntyi noistakin aineksista. Kirvesjumpan (kuvautin itseäni Piina-elokuva henkeen Annie Wilkesinä - en julkaisen kuvia, pelottavat itseänikin...) jälkeen kuvasimme hienoa ympäristöä. Kaunislammen kiviset rannat olivat kuvauksellisia myös sateella. Kameran linssi pääsi huurtumaan muutaman kerran. 

Akka-akut (anteeksi ystäväiseni, minä se Akka oon...) ladattuna lähdimme kulkemaan vielä pätkän matkaa aarnimetsän halki kohti autoa. Edestakainen retki oli vain neljä kilometriä. Jos nauru pidentää ikää, elämme todella vanhoiksi.  Näihin kuviin ja tunnelmiin on taas mukava palata,

Kurkkaus Vattukuruun

Jos pitäisi nimetä mukava, helppo ja maisemallisesti vaihteleva polku, Vattukurun luontopolku Syötteellä pääsisi varmasti listani kärkipäähän.

Vuosi sitten syksyllä googlasin itse Syötteen maisemista lyhyeen päiväretkeen soveltuvaa kohdetta, ja löysin Vattukurun. Se on vain kaksi kilometriä pitkä. mutta Niin Hieno! Kirjoitin viime syksynä siitä blogiini kuvauksen, jonka hieman parantelemani versio julkaistiin tänään Retkipaikassa ja linkitettiin Syötteen kansallispuiston sivullakin. 

Linkki Retkipaikkaan: 

Vattukuru

Tälle syksylle olen retkeillyt viime syksyä vähemmän. Meillä painaa remontit päälle. Myös oma uskallus perheretkeilyyn on ollut lähes kadoksissa neidin tuoreen epilepsian takia. Yhtenä viikonloppuna kävimme kuitenkin viemässä vaunun Syötteelle ja kiersin neidin kanssa Naavaparran polun ja itsekseni Vattukurun. 

Ja kuinka hienolta Vattukuru näyttikään! 

Viime viikonloppuna vein perjantaina erään ystäväni samaiselle polulle. Hän oli myös vakuuttunut kyseisen luontopolun hienoudesta.

Ensi viikonloppuna voi olla kurussa ruuhkaa. Syksy on komeimmillaan ja kelikin saattaa olla mitä mainioin. Mikäpä siinä, polulle vain! Retkipaikan artikkelini on kirjoitettu lokakuun lopun retkestä, ja komeaa oli silloinkin. Vattukuru on helposti kierrettävissä lumen tuloon asti. Talvella lyhyttä hiekkatienpätkää ei aurata ja auto pitää parkkeerata Taivalkoskelle menevän tien varteen. 

Kuvat ovat syyskuun alun sunnuntailta. Ei ollut mitenkään erikoisen aurinkoinen ilma, mutta ruska loisti komeana. 

Vattukuru on hieno - Vai mitä? 



Lauantai-iltana puolestaan loisti Luppovesi perinteikkäässä Luppovesi palaa- tapahtumassa. Siellä oli erittäin hieno ilotulitus ja komea kokko. Hieno viikonloppu Syötteellä, kyllä kelepas :-)

Elämästä: Mitä kuuluu Mörkö?

Aurinko paistaa. Ulos tekisi mieleni mennä. Yhden puhelun soittamista odotan ja vähän selailen erinäisiä työhommia yms. Mies on vielä duunissa, enkä uskalla lenkille lähteä ja jättää sakkia keskenään. 

Muutama sana, pikaisesti. Minun on pitänyt jo pitempään kirjoittaa muutama sana, Siihen oli ehkä joku kuningasajatuskin jossain vaiheessa. Ajatus meni. Joskus vannotin itselleni, että kirjalliset sanomiseni kerron julkisesti blogissa,  Ne vähän privaatimmat jutut kerron puhelimella tai livenä läheisimmille ystäville. Ja jotain pidän omana tietonani, toivottavasti. Summa summarum: Ajatus oli, että keksin jonkun naamakirjaa fiksumman tavan kirjoittaa,  Kun jotain pittää kuitenkin kirjoittaa. Silloin kun pitää kirjoittaa. Osaan toki olla hiljaakin :)

Reppuheppu- blogihan tämän piti olla. Reissamista ja muuta kevyttä kauraa ja nättejä valokuvia. Väliin joku pikkukiva revittely. Huumoripläjäys. Sitte tulee juttuja, josta vitsit on taas kaukana. Elämäksi joku sitä sannoopi. 

Nyt ei oikeesti ollut edes hirveesti asiaa. Halusin vain kiittää kaikkia minulle kirjoittaneita ja kommentoineita, reagoineita. Ajatuksissa mukana olleita. Siinä Mörkö-jutussa, Ja halusin kertoa, mitä Mörölle kuuluu. Sain hyvää palautetta avautumisestani Mörkö- asiassa. Päätin, että avaudun. Tiesin sen. Päätin myös, kirjoitan paperille vaiheessa, jossa saan paperille jotenkin jäsenneltyjä ajatuksia. Päätin tehdä sen itseni vuoksi, mutta ehkä myös muiden ihmisten. Itse olen muutaman kerran palannut kirjoitukseeni. Tykkäsin siitä, vaikka aihe on ihan P.,..ka. 

Mörkö on pysytellyt (vielä) piilosalla.  Itse en ole vielä ihan kauhean rento asian suhteen. Jokseenkin rento kyllä, mutta edelleen jossain määrin pelokas. Olen ja en ole valmis kohtaamaan uudelleen Mörköä. Hyväksynyt olen piiloilevan Mörön, mutta aika paljon asia vaikuttaa vielä normaaliin  tai totuttuun elämänrytmiimme. Olemma viihtyneet kovin kotosalla vielä. Eipä siinä mitään, koti on paras paikka maailmassa, ja olen aina ollut valtavan kiitollinen kodista ja läheisistä, perheestäni. 

Toisaalta normaali arkirytmi vie mukanaan. On työt ja harrasteet jatkuvat. Se on hyvä. Muuta en juuri tällä hetkellä kaipaa enkä usko, että erityisemmin muutkaan tässä talossa kaipaavat. Tappavan tylsä arki olisi juuti se, mistä nyt tykkään. 

Sitten mennään enemmän, kun on menemisen aika. Mukavaa syksyä vaan :)

Rauhallinen muurahaispesä

Elämästä: Mörkö saapui taloon?

Neljä päivää sitten - kesäloman viimeisenä päivänä- saapui taloomme kutsumaton vieras - Mörkö - sanan  varsinaisessa merkityksessä. Vielä en ole kovin hyvin tutustunut Mörköön. Pakko on vain tutustua. 

Tuiki tavallinen maanantai ja paljon muuttui. Tai oikeastaan vielä en osaa sanoa sitä, kuinka paljon muuttui. Hirveästi on vielä avoimia kysymyksiä ja pohdintoja. Tuona tavallisena maanantaina meidän neiti sai kuitenkin isohkon tajuttomuus- ja kouristuskohtauksen. Kohtaus iski klassisesti sanottuna kuin salama kirkkaalta taivaalta. Täysin yllättäen. 

Vietin itse viimeistä kesälomapäivää. Neidin olin aamulla herätellyt hammaslääkäriin. Hammaslääkärin jälkeen muksut katsoivat sohvalla lastenohjelmia ja minä taisin innokkaana kuvaajana latailla tietsikalle viimeisen reissun kuvia. Olin viereisessä huoneessa. Kohta kuulin 12- vuotiaamme huutavan: "Sisko, mikä sulle tuli....A....kuolee."Ryntäsin paikalle ja tyttö korahteli. Luulin aluksi, että hän oli vetänyt jotain henkeensä ja rupesin takomaan typyä vimmatusti selkään. Jossain vaiheessa alkoivat kouristukset ja tajusin, että neitokainen hengittää, mutta kouristelee. Potkaisin olohuoneen sohvapöydän pois tieltä ja nostin neidin lattialle, jotta hän ei olisi satuttanut itseään.

Velipoikaa karjuin soittamaan ambulanssin. Siis karjuin. Hän huusi hätäkeskukseen, että sisko kuolee, mutta sai kuitenkin sanottua osoitteen. Kaikki oli yhtä kaaosta ja en itse ollut ollenkaan rauhallinen. Toki tietysti toimin. Olen aikaisemmin ollut antamassa (onnistuneesti) ensiapua sairaskohtaustilanteessa. Tässä tilanteessa olin kuitenkin hätääntyneempi: oma lapsi, ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, paniikissa olevatt veljet, pahan näköinen kohtaus.....

Ambulanssi tuli paikalle - pitkien minuuttien jälkeen - tajusin ehkä tässä vaiheessa, että kyseessä oli epileptinen kohtaus. Sanoin sen ääneen. Kerroin kohtauksen kulun ambulanssihenkilöstölle niin tarkkaan kuin osasin. Velipojille sanoin, että se oli "vain" epilepsiakohtaus ja sisko kyllä selviää, saa hyvän hoidon, lääkkeen jne. Juurikin näillä sanoilla muistelen asian ilmaisseeni. Tässä vaiheessa neiti nukkui, ei enää kouristellut ja ambulanssimiehet tekivät tutkimuksiaan.

Kyyyneleet tulivat silmiini vasta matkalla Oyssiin.Vieressä oleva rauhallinen lanssimies - jeesuksen näköinen ja sillä hetkellä jeesuksen tuntuinenkin- tuumasi, että normaali reaktio. Lastenklinikalla neiti oli jo oma itsensä ja tutkimukset aloitettiin. Nuori lääkäri kyseli ensimmäisenä, että olemmeko reissanneet. Luettelin kaikki paikat, missä tälle kesälle olemme käyneet.....ja tunsin huonon oman tunnon kolkuttavan ja lujaa.... Olin varma, että kyseessä on punkin aiheuttama vaiva. Nuori tohtori päätyi kuitenkin siihen, että punkin aiheuttamista oireista tuskin on kyse. Verikokeet kumminkin otettiin ja muut perustutkimukset. Kaikki vaikutti olevan niiden puolesta ok.

Samalle päivälle saatiin tehtyä melatoniinin avulla aivosähkökäyrä-tutkimus. Tuloksetkin saimme pitkän piinallisen odottelun jälkeen. Iltavuorossa olleen päivystävän lastenlääkärin mukaan kyseessä oli selkeä epilepsia. Painoin tarkkaan mieleen epilepsiatyypin nimen ja käytävälle käveltyämme painelin vapisevin käsin nimen googletohtoriin. Sehän se kaiken tietää....Ensimmäisenä löysin sanat: hyvänlaatuinen, hoitoon hyvin vastaava jne... Siinä vaiheessa helpotti vähän. Jos se on epilepsia, niin toivottavasti laadultaan hyvä. Näillä mennään.

Perjantaina minulta kysyttiin, että enhän vain netistä ole etsinyt tietoa. "En suinkaan" kuulin itseni vastaavan niin asiallisesti kuin vain osasin. Kysyjänä oli minulle melkein tuntematon ihminen. Google lauloi kuitenkin ensimmäisen yön surutta. Facen keskustelupalastalle eksyin myös. Niinhän ihminen tekee....Asioille pitää löytyä selityksiä, tietoa pitää saada.

Ensimmäisenä yönä en nukkunut ollenkaan, toisena yönä nukuin neljä tuntia (tässä vaiheessa aloitin duunin) ja nyt on nukuttanut yllättävän hyvin. Viides yö tapahtuneesta. Neiti on siirretty toistaiseksi makkarimme lattialle nukkumaan. Nuorin velipoika protestoi siirtoa. Hänkin haluaa epilepsian....

Lastenneurologi oli käppyrät tulkinnut, hänenkin mukaan hyvänlaatuinen epi on. Vielä menivät käppyrät tarkempaan analyysiin jonnekkin. Lääkitystä ei ensimmäisen kohtauksen jälkeen aloiteta. Kohtauslääkkeen saimme ja kävin koululla ja avoimessa -jossa neiti iltapäivät viettää- opastamassa henkilökunnan suurella asiantuntijuudellani lääkkeiden käyttöön ja ensiapuun.

Miltä nyt tuntuu?

Märkää rättiä on tullut silmille viime aikoina kohtuullisen paljon. Mies tuossa tuumasi aamulla, että kun jotenkin osaisi ottaa elämän semmoisena vastaan niin kuin se tulee. Ei tämä helppoa ole, ei ollenkaan. Asia on mielessä varmasti vielä pitkään. Huoli päällä ja elellään kuin veitsen terällä - uutta kohtausta odotellessa ja pelätessä, Meillä on jonkin verran kokemusta jo pitkäaikaissairauden kanssa elämisestä, sillä yhdellä lapsistamme on säännöllinen beetasalpaaja sydänperäisiin vaivoihin ja syntyessään hänellä oli VSD - kammioiden välinen reikä sydämessä. Kaveri on kuitenkin ollut oireeton ja elämä on kaikin puolin tavallista ollut hänen kanssaan. Säännöllisissä kontrolleissa on toki käyty, mutta muuten elelty normaalisti. Toki alussa oli kovasti huolta silloinkin.

Tämä Mörkö tuntuu erilaiselta. Kohtauksen mahdollisuus on mielessä vielä kovin kirkkaasti. Olemme eläneet suhteellisen liikkuvaista elämää ja kiitos hyvän tuurin, että (ensimmäinen) kohtaus ei sattunut esimerkiksi Kilpisjärvellä tai jossain muualla huitsin nevadassa. Neiti itse on jo suunnitellut, että hän pakkaa kohtauslääkkeen siihen ja siihen paikkaan, kun lähdemme vaikkapa Syötteelle vaunulle. Itselläni on  iso ajatustyö tehtävänä siinä, että voin siirtyä tästä kirjaimellisesti  kiven heiton päässä Oyssista olevasta paikasta yhtään kauemmas. Ajatustyö on kuitenkin tehtävä. On pystyttävä luottamaan, jatkettava elämää. Pikkuhiljaa, pieni askel kerrallaan.....Uskottava siihen, että elämä kantaa taas.

Näihin tunnelmiin, näillä mietteillä lauantaipäivää jatkamaan. Pizzan levontaa ja lautapelejä, Oyssin naapurista terveisiä :)

Elämästä: Ihan vain pari sanaa

Tässä eilen illalla kävin nukkumaan lonkkakipuisena.....Ikään kuuluvaa, rasitusta, seurausta huonoista elämäntavoista - Mitä lie? Aamulla lonkka oli kuitenkin vetreämpi kuin keskenkasvuisella tammalla konsanaan. Hyvä yöuni oli tehnyt tehtävänsä.  Painajaisista viis :-)

Hieno kesä elettyä elämää alkaa olla taas taputeltu. Nyt on hienon syksyn vuoro, sitten hienon talven ja hienon kevään jälkeen tulee taas hieno kesä. Niin pitkään, kun on elämää jäljellä, on hyvä näin. 

Kahdeksankymppiset omat vanhempani - heidän kuntoaan en nyt tässä lähde sen enempää erittelemään- olivat eilen poimineet saaresta kaksikymmentä litraa mustikoita. Myös hillasoilla he kävivät vielä tänäkin kesänä. Hillasuot ja kahdeksankymppiset nostattavat itselleni vuosi toisensa jälkeen aina lievän kylmän hien pintaan. Joitakin vuosia sitten kävin muistaakseni suon laidalla soittamassa auton torvea, jotta suolla tarponut hillastaja osasi suunnata maaliin....

Ikänsä soita kulkeneet tuntevat kuitenkin suurta paloa suolle vielä kahdeksankymppisenäkin. Hyvä näin. Myös appivanhempani ovat palailemassa muutaman viikon hillareissuilta Lapista. Geeneissä siis soiden kulkeminen?

Tälle kesälle ollaan iltaa istuessamme usein puhuttu, että olisi varsin hienoa istua vielä kahdeksankymppisenäkin terassilla. Elämänkulku voi olla hyvinkin arvaamaton. Lempifilosofiani lainaten - jokainen tsäänssi on kuitenkin  mahdollisuus. 

Luin tässä muutamana päivänä Tiinan blogi a. Kommentoinkin loppuun. Olen kohdannut tämän upean naisen, vaikka emme hyvin tunnekkaan. Hirveän vaikeaa sanoa yhtään mitään, Verbaalisesti sanavalmiina itseäni olen aina pitänyt - varsinkin kirjallisesti. Sanojen löytäminen on vain joskus niin vaikeaa.

Tämän kesän omat aurinkoiset kuvapostaukset ja reissukuvaukset ovat toisinaan tuntuneet jopa rikollisilta. Tykkään kovasti valokuvista ja kirjoittamisesta - ja reissaamisesta. Usein ollaan keskusteltu synkkääkin synkemmän joulun jälkeen, että on epätodellinen olo, jos tuntuu mukavalta. Toisaalta mukava olo mahdollistaa elämän?

Humoristiseen sävyyn kirjoittavan ja pitkälti oman tiensä kulkijan on hieman vaikeaa ylipäätänsä kirjoittaa mitään tämänkaltaista. En oikeastaan edes itse tiedä, mikä tämän kirjoituksen pointti on. Ehkä se, että eletään elämää, kuten parhaaksemme nähdään - ja yritetään myös ottaa ne kanssaeläjät huomioon. Aina se ei onnistu, mutta yrittää aina kannattaa. Piste ja Amen!